Kun olin pieni lapsi, teimme perheen kanssa reissun pohjoiseen. Ajaessamme sieltä takaisin Helsinkiin kävimme Kemin lumilinnassa matkan varrella. Oli myöhä, tuntui aivan keskiyöltä ja isi ajoi lumisia teitä pitkin. Isi ajoi tuhatta ja sataa. Niin että auto hädin tuskin pysyi neljällä pyörällä. Katuvalot vilkkuivat kirkkaina ja peloissani pyysin, että isi ajaisi hiljempaa. Minuun oli iskenyt korkea kuume ja todellisuuteni oli kuumeen tuottamaa houreunta. Painajaismainen houreuni.
Todellisuuden hämärtyminen. Mitä on todellisuus ja miten se voi muuttua ja taipua. Miten masentuneena todellisuuden taju muuttuu. Masennuksen suurin ongelma on juuri se, että ajatukset ovat voimakkaan negatiivisia ja sitä on itse käsittämättömän vaikea nähdä toisenlaista tapaa olla tai ajatella. Negatiivisesta ja dystooppisesta maailmankuvasta tulee koko totuus.
Hektisyys ja kiire. Pitää suorittaa, tehdä ja tuottaa. Kaiken keskellä on minä. Minä, minun tarpeeni, minun haluni, minä minä minä. Se kaikki ahdistaa. Elämme yhteiskunnassa, joka haluaa tuottavia yksilöitä, joiden elämä pyörii oman navan ympärillä. Koska minä-kulttuuri tuottaa. Keskitymme minän kehittämiseen ostamalla. Pitää olla oikeat vaatteet, sisustus ja oikeat kännykkäsovellukset tehokkuuden maksimointiin, mielen vireyttä unohtamatta. Mutta entä kaikki muu? Mielelläni käyttäisin vähäisestä energiastani edes osan johonkin muuhunkin kuin – no – itseeni. Mihin katosivat muut? Mihin katosi kiltteys ja hoiva? Miksei meillä ole enää koskaan aikaa millekään. Miksi emme enää osaa olla läsnä. Elämä valuu läpi sormien. Vaikkemme sitä huomaakaan, kun on aina niin kiire. Tipuin kyydistä jo aikoja sitten.
Otin vuoden jokaisena päivänä kuvan itsestäni. Selfien. Koska en voi sietää selfieitä. Enkä pidä itseni kuvaamisesta. Annoin itselleni kaksi sääntöä, ei filttereitä ja ei poseeraamista. Poseeraamisen sijaan keskityin kuvan ottamisen hetkellä siihen, miltä minusta tuntuu. Juuri sillä hetkellä. Ja ihan rehellisesti. Ehkä tämä oli minun tapani käsitellä tätä kulttuuria, jossa olen itsekin kasvanut ja jota en pääse täysin pakoon. Minä-kulttuuria. No, tässä minä nyt olen.
Arki. Perhe, pieni suuri elämä. Syklisyys, vuodenajat. Syntymä, kuolema. Elämä, jatkuvuus. Aitous.
Nämä ovat koko esityksen avainsanoja. Eikä tässä liikuta ihan pienien teemojen ympärillä. Teos on länsimaalaisen, valkoisen hyvinvointiyhteiskunnassa elävän naisen näkökulmia ja kokemuksia elämästä. Sellaisina, kuin ne kaunistelematta näyttäytyvät. Vaikka vaikeiden aikojen kuvia ei esityksessä näy, on ne symbolisesti luotu musiikin kautta. Sillä vaikka päiväkirjaa kirjoitetaan useimmiten, kun elämä on kaikkein vaikeinta ja raskainta, kuvia ja videoita tyypillisesti otetaan vain kauniista hyvistä hetkistä. Mitä haluamme muistaa. Ja miten haluamme elämämme muistettavan.
Kuvat voivat kertoa paljon ja jättää paljon kertomatta. Aina pitää olla tilaa mielikuvitukselle ja symboliikalle. Eikä katsojaa pidä aliarvioida selittämällä kaiken juurta jaksaen.
Vaikka kyseessä on yhden naisen tarina, on nainen oman aikansa tuotos. Yhteiskuntansa jälkeläinen. Kuten taide kautta aikojen, kuvastaa tämäkin tiettyä osaa ja palasta historian kulussa. Tämä on kuvaus arjesta ja siitä mitä arki kenellekin voi merkitä.